Maanantai ikuisessa maanantaissa

Maanantai-ilta hieman yllätti. Puhi oli etsinyt sunnuntaina iPodin johtoa tuosta pöydältä ja ikkunalaudalta, ja siinä samalla selannut paperini läpi. Hänen silmään oli osunut juurikin se ulosottoviraston kirje. Olin toki hänelle kertonut, että tilanteeni on sillä saralla hieman heikko tällä hetkellä. Mutta en ollut kertonut ihan totuudenmukaisesti summista hänelle, en mielestäni ole sen suhteen missään vaiheessa valehdellut, mutta joskus olen jättänyt kertomatta. Tai olen kertonut varsin ympäripyöreästi. No kuitenkin, hän oli nähnyt asian siten että olen hänelle siinä valhdellut, ja että itseasiassa olemme muuttaneet yhteenkin sen takia koska olen käyttänyt häntä vain hyväkseni. Nämä kaikki tuli illalla päin näköä ja meinasi kyllä taas sydän pysähtyä.

Tuohon täytyy sen verran kertoa, että olen muuttanut hänen kanssaan silloin asumaan, koska olen halunnut hänen kanssaan asua. Olen muuttanut hänen kanssaan asumaan, koska hän on ollut se ketä rakastan. Piste.

Ymmärrän toki miltä asia saattaa hänen silmiinsä näin jälkikäteen vaikuttaa. Ja tiedän oikein hyvin sen että tähän mihin on tultu, on pitkälti tultu minun tekemisteni ja sanomisteni johdosta. Kyllä tekisin menneet asiat toisin jos pystyisin. Mutta en pysty. Ja se satuttaa. Lopulta tuntuu siltä että se on aivan sama mitä hänelle sanon, ei hän enään minuun luota, eikä varmaan haluakkaan luottaa. Tiedän senkin että teoillani minun pitäisi se näyttää, että haluan toimia eri tavalla. Ja yritänkin kovasti, mutta mikään ei tapahdu hetkessä. Ja varsinkin kun olen vasta sen tajunnut. Teot ovat kauneinta puhetta.

En minä hänelle vihainen siitä ole että oli tonkinut papereitani. Enemmän olen vihainen itselleni. Kyllä tuli taas itseltä kysyttyä, että miten tuntemattomalle voin kertoa kaikkia yksityiskohtia myöten ongelmistani, mutta kun pitäisi kertoa jollekkin ketä rakastaa, tulee siitä ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Kokonaiskuvassa pahin vaihe ehkä alkaa menemään ohitse. En esimerkiksi ole enää miettinyt lopullista ratkaisua. Näenkin asiat ehkä nyt siten, että tämä kaikki on ollut tarpeellista. Vaikka olo onkin tosi huono, haluan ajatella että tämä on ollut semmoinen kokemus, mikä on avannut omat silmäni. Haluan ajatella että tämä on mahdollisuus. Mahdollisuus muuttaa oman elämäni suuntaa, ja sitä kautta etsiä tarkoitusta ja hyvyyttä omasta elämästäni.

Kaikesta huolimatta en voi sille mitään, että kyynel vierähtää poskelle, kun ymmärrän että olen tajunnut kaiken liian myöhään. Kun näen itse jälkikäteen miten epäreilusti olen kohdellut häntä.

Anna anteeksi.

"It's comprehension of the past - not condemnation - that neutralizes insecurity and even though i'm a better person for learning that, i only wish i'd been quiker on the uptake"