Aamulenkki

Kyllä minäkin osaan joskus yllättää. Kävin sitten eilen aamulenkin heittämässä, aika rauhallisesti tosin otin. Ja lähden tänään myös, jahka kun saan tuon aamukahvin juotua.

Ja sitten kävin vielä iltakävelyllä Töölönlahden ympäri... kolmeen kertaan. Sen nyt tein lähinnä vain siksi, koska oli taas täällä hieman keskustelua Puhin kanssa. Eikä tällä kertaa ei edes ollut mitään ihmeitä, mutta jostain syystä tuli varsin voimakas tunnepurkaus, ja oli pakko lähteä jäähylle että en suoriltani alkanut pillittämään. Asiaa kyllä puitiin sitten palattuani vielä, ja enköhän sitten lopulta kuitenkin taas silmät punaisena ja posket märkänä täällä ollut.

Mä en todella tiedä mistä se johtuu, mutta ollut varsin mielenkiintoista seurata itseään. Ei nimittäin ole ikinä, ei siis ikinä, ollut tapaistani ylipäätään saada mitään tunnekuohuja tai itkukohtauksia. Mutta nyt jokainen normaali keskustelukin joka muistuttaa minua siitä että meidän juttumme oli tässä, aiheuttaa jonkun yllämainitun tai vastaavan.

Juteltiin eilen myös siitä yhdestä yöstä kun Puhi ei ollut tullut tänne, ja hän kertoi että hänestä tuntuu että asuu häkissä. Joka nyt sinällään on ihan ymmärrettävää. Että ei haluaisi mun mieltä pahoittaa enempää, mutta haluaisi kuitenkin voida vapaasti mennä ja tulla, tavata uusia ihmisiä, tavata vanhoja ihmisiä, tehdä mitä lystää. Mutta vaikka kuinka yritän mielessäni asiaa jäsennellä, selitellä, rationalisoida, mietiskellä pohdiskella tai mitään muutakaan, en voi sille mitään että kuitenkin aina päädyn jotenkin paradoksaalisiin ajatuksiin. Tiedän ihan hyvin että hänen pitää voida tehdä mitä haluaa. Ja itseasiassa tilanne olisi minullekin varmasti helpompi, jos pystyisin vain päästämään irti. Mutta sitten kun asiaa mietin, niin kuitenkin niin monella tasolla sisimpäni sanoo aivan muuta. En todella tiedä mitä tehdä.

Ystäviä, tuttavia, puolituttuja, Nykäsiä ja muita. Miksi heidän tapauksissaan annetaan anteeksi? Miksi heidän tapauksissaan jaksetaan yrittää uudelleen? Ja ennen kaikkea, miksi minulle ei käy niin ikinä? Erityisesti silloin kun minusta tuntuu että olen tavannut sen oikean? Kun on tajunnut että omassa elämässään mikään ei ole tuntunut niin oikealta ja todelliselta, on noihin hieman vaikea löytää vastauksia. Itse en keksinyt kun yhden. Toinen ei tunne niin.

Nyt lähden heittämään sen pikaisen aamulenkin. Sen jälkeen vuorossa muutaman työhakemuksen kirjoittelu. Toki suihkun jälkeen vasta. ;)